LYHYESTI:

Lännen-Jukka Karjalainen (1900-1981) lähti Yhdysvaltoihin viimeisen siirtolaisaallon lopulla 1920. Pohjois-Amerikkaan muutti lähes puoli miljoonaa suomalaista. Kuka etsi mitäkin. Lännen-Jukka ei varsinaisesti etsinyt mitään, mutta löysi musiikin.

Kuten ihmisillä on aina ollut tapana, myös Lännen-Jukka jätti maailmaan jäljen. Osa jäljestä näkyy ihmisissä joiden kanssa Jukka oli tekemisissä. Se purkautuu maailmaan tarinoina ja muistona, muistoina tarinoista, tarinallisina muistoina, fiiktiivisenä faktana ja faktisena fiktiona. Kaikki toivovat omalle henkilömytologisoinilleen yleisöä ja pitkää elämää. Lännen-Jukalle sellainen löytyi yhdestä rasvatukkaisesta, kitaraa rämpyttävästä miehenalusta 1970-luvulla.

25 vuotta Lännen-Jukka Karjalaisen kuoleman jälkeen on aika laajentaa yleisöä ja pidentää ikää.

J. Karjalalainen (s.1957) tunsi Lännen-Jukan vuodesta 1973 ja oli hänen oppipoikansa. Kenties näiden oppien ansiosta hän on 25 vuotta ollut yksi suosituimmista laulaja/ lauluntekijöistä Suomessa.

Uudella Lännen-Jukka-levyllä J. Karjalainen esittää omat versionsa vanhemman Jukan jättämästä jäljestä. Muistijäljillä on tapana haalistua, venkoilla ja vääntäytyä vaikka minkälaisiin uusiin muotoihin ja väreihin. Aikuinen J. Karjalainen työstää tällä levyllä vanhoja muistoja matkan alkutaipaleelta, joten kontekstualisointi on enemmän kuin tarpeen.

Ihminen jättää jälkeensä myös kaikenlaista tavaraa. Niin jätti Lännen-Jukkakin; kaikkea etiketeistä epämääräisiin kasettinauhoituksiin, kirjoista tauluihin.

Kaikkea tätä, tarinoita, lauluja ja tavaroita, työstämme seuraavien vuosien kuluessa, jotta Lännen-Jukan mytologia saisi arvoisensa paikan maailmassa. Työn hedelmät säilömme talven valoksi tänne...